Töitä, töitä, töitä. Työpaikkani on ihana, pikkuinen, kotipaikkakuntani kirjasto, jossa on tullut vietettyä lähes kaikki koulun TET-harjoittelut ja kesät. Tällä kertaa olen kuitenkin ns. "oikeissa töissä", tosin harjoittelijana työmarkkinatuella. Kuitenkin arvoasemani on pykälää normi kesäduunaria parempi. Palkalla ei tosin voi elvistellä, mutta 19-vuotiaana kokemukset tuntuvat rahaa tärkeämmiltä. Kartutetaanhan tässäkin pääomaa, työelämää varten nimittäin.

Työpäiväni ovat aika vaihtelevia, eikä kotona enää ole suurempaa intohimoa istahtaa kirjojenkaan ääreen. Vaikkakin kirjastoissa tehdäänkin haut tietokoneilla, eikä perinteisesti hakuoppaita ja omaa muistia kaivelemalla. Aamulla aikaisin  herääminen tuntuu erittäin vastenmieliseltä. Aamukahdeksalta pitäisi olla jo täydessä työn touhussa, hyllyttämässä kirjoja ja vaihtamassa tuoreet sanomalehdet esille. Arvatkaapa onnistuuko ex-lukiolaistytöltä, joka on tottunut lintsaamaan ekat tunnit koulusta ja parin kuukauden lukuloman aikana muutenkin nukkumaan yhdeksän tienoille?? Onneksi nuori koira oppii vielä uusia temppuja ja pienen totuttelun  jälkeen työaamutkin ovat alkaneet rullata. Olkoonkin, että äitini on pitäny käydä kippaamassa minut krijastolle jokaikisenä työaamuna  Kiitos, Äiti! En tiedä oikeasti, miten ikinä tulen toimeen yksinään.

Allekirjoittanut ei muuten joudu yksinasumisesta huolehtimaan vielä ainakaan tänä syksynä: OAMK lähetti minulle erittäin ystävällisen, mutta kieltävän vastauksensa. En ollut päässyt opiskelemaan kirjasto- ja tietopalvelua. Snif. Jostain syystä olen kuitenkin helpottunut -en tiedä, olisinko sittenkään ollut täysin valmis huolehtimaan itsestäni täysipäiväisesti. No, ensi syksynä uutta ruljanssia, tai sitten ei. Saatan jatkaa töitä, tai sitten en. Tai ehkä muutan Kiinaan ja perustan orpokodin, tai sitten en. You never know. Tulevia odotellessa,

Kirjoittelemisiin!

Äkkiseltään luulisi, ettei kaksiin yliopiston ja yksiin ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin lukeminen ja ylioppilasjuhlien järjestäminen samaan aikaan kävisi kovinkaan paljon voimille. Olin väärässä. Onneksi rakas äitini hoiti suurimman osan juhlien järjestelyistä ja itse sain tsippailla Oulun seudulla, ja valmistautua yliopiston pääsykokeisiin kaikessa rauhassa.

Yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin lukeminen oli oikeastaan ihan mukavaa. Ihastuin ikihyviksi Heli Slungan karheisiin ja katkeransuolaisiin runoihin. Jumala ei soita enää tänne -runoteos vaikutti minuun aika syvästi ja kirjoitin monia säkeitä itselleni ylös, sillä niin viisaita ja nokkelia ajatuksia runoissa oli. Akuutin runoinnostuksen kouristuksissa luin sitten myös Arno Kotron Mustan morsiamen. Musta morsian on ilmeisesti tavallaan vastauskirje Kotron edelliselle teokselle Sanovat sitä rakkaudeksi. Mustassa morsiamessa puhujana vain on eron ongelmissa kieriskelevä nainen, kun ensimmäisessä teoksessa puheenvuoro oli miehellä. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Arno Kotro kokenut tuollaisen vaikean eron vai mistä hän ammentaa argumenttejaan ja "kokemustaan"!

Kirjasto-ja tietopalvelun pääsykokeita odotellessa innostuin verestämään nuoruusvuosien muisteloita ja luin muutaman Tuija Lehtisen legendaarisista Mirkka -kirjoista. Monen vuoden tauon jälkeen sitä huomaa, ettei itse enää kuulukaan kyseisten kirjojen kohderyhmään. Vielä 14-vuotiaana ah, niin viisas Mirkka ja voi-kuinka-valloittava-Juuso olivat minusta NIIN vanhoja ja viisaita. Nyt, 19 täytettyäni he vaikuttavat ihan tavallisilta yläasteikäisiltä. Masan tempaukset eivät myöskään enää männävuosien tavoin naurattaneet, vaan pikemminkin päinvastoin. Vanhuuden merkkejä nämäkin vain ovat, tiedän. Sniff.

Pääsykokeiden jälkeen aloin ahmia. Kirjoja nimittäin. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja tuli luettua useampikin ja kaikki naurattivat. Vaikken ennen ole ollut varsinaisesti mikään pikkurivojen juttujen ja alapäävitsien ystävä, niin silti Juha Vuorisen tekstit naurattavat. Varsinkin kirjan sivuhenkilön, Kristianin, tonttuilut saivat minut hörnyämään aivan hysteerisenä. Juoppohullun päiväkirjoissa kertojana on siis taksikuskina toimiva Juha, joka tsippailee Helsingissä parhaiden kaveriensa Mikaelin ja Kristianin kanssa. Sekä Kristianilla että Mikaelilla on, sanotaanko, jossain määrin mielenkiintoisia tapoja ja viehtymyksiä. Mikaelin saksalaisesta pornolehdestä ja Kristianin naamioitumisesta naiseksi saadaankin monet hyvät naurut tarinan edetessä. Vaikka helppolukuinen päiväkirja saattaakin nopealla vilkaisulla tunnustaa lapselliselta ja höyrypäiseltä romaanisarjalta (mitä se onkin), jutussa on aina jokin juoni, ja esimerkiksi kolmannen päiväkirjan aikana nähdään eräänlainen kasvutarina juuri sellaisena, minkälaisena suomalaisen miehen olettaisikin sen kuvaavan.

Sokerina pohjalla haluan vielä esitellä Tess Gerritsenin ehkäpä parhaimman ja vangitsevimman romaanin Luutarhan. Luutarha on kuvaus 1800-luvun alun Bostonista, missä ruumiin ryöstäjät mellastavat ja lääketieteen kehitys on vasta aluillaan. Gerritsen kuvaa loistavasti rinnakkain sekä klassista rakkaustarinaa, kuvausta lääketieteen kehityksestä ja kertomusta eräästä haudanryöstäjästä. Alun sekavuuden jälkeen romaani tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Vaikka kirjassa Gerritsenin aikaisempaan tyyliin ei säästellä ällöttäviäkään ruumiinkuvauksia, tarina kuitenkin pitää matkassaan erittäin hyvin. Luutarhan innoittamana innostuin jälleen kerran Gerritsenin romaaneista. Tällä hetkellä luvussa on Synnintekijä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Päivittelen toivottavasti taas pian, nyt kun akuutit kiireet on pois päiväjärjestyksestä. Tältä erää heipsantyy ja hellät tunteet! -Äss

Ankara mahatauti iski kimppuuni täysin yllättäen sukulointireissulla, ja viimeiset puolitoista viikkoa on menneet melko lailla palautumiseen ja paranteluun. Sängyn pohjalla maatessa on kuitenkin ollut hyvin aikaa lukea hyvää kirjallisuutta. Hektisenä ihmisenä minulla on jälleen kerran kaksi kirjaa luettavana yhtä aikaa. Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu pradaan ja Dick Francisin Kiristäjät.

Paholainen pukeutuu pradaan kertoo Andreasta, nuoresta naisesta, joka pääsee "unelmatyöhön" Runway- muotilehden päätoimittajan assistentiksi. Päätoimittaja Miranda Priestley osoittautuu vaikutusvaltaiseksi, joskin paholaismaiseksi naiseksi.

Weisbergerin romskua mainostetaan takakannessa "herkullisen hauskaksi" luettavaksi, mutta itse en oikein ole vielä rakastunut tähän kirjaan. Jutut on kyllä hauskoja, mutta ne vaikuttavat jotenkin "tekemällä tehdyiltä", tai jotenkin muovisilta. Syynä voi tietysti olla yhdysvaltalaisen ja suomalaisen kulttuurin ero. Jenkkilän tavat vaikuttavat tämän kirjan perusteella jotenkin, erityisen teennäisiltä ja lismaisilta. En oikein osaa kuvata tuntemuksiani  Romaanin pohjalta on tehty kuulemma myös elokuva, jossa Miranda Pristleyä esittää iki-ihana Meryl Streep. Elokuva olisi kyllä mielenkiintoista nähdä jossain vaiheessa!

Dick Francisin tuotantoa en entuudestaan tuntenut ollenkaan, enkä ole vielä ehtinyt lukea tästäkään Kiristäjistä kuin pari lukua. Romaani vaikuttaa ainakin alusta melko kevyeltä, helppolukuiselta tarinalta, jossa tapahtumat sijoittuvat pitkälti hevostalleille ja laukkakilpailuihin. Tarinan alussa ilmenee kiristystapaus, jota sitten aletaan selvitellä. Pääosassa on arvostettu jockey Kit Fielding ja hänen kaksossisarensa Holly, jonka mies Bob omistaa hevostallin ja joutuu törkeiden herjausten kohteeksi.

Kirjoittelen näistä enemmän sitten, kun olen pitemmälle saanut luettua. Oli järkytys tajuta, että tässä mennään jo huhtikuun puoltaväliä reilustikin. Vajaa kaksi viikkoa vappuun, pääsykokeet häämöttävät jo kuukauden päässä ja huoleton nuoruusaika tuntuu jollain kierolla tavalla valuvan hukkaan. Välillä iskee ihan hirveä paniikki kaikesta tulevasta touhotuksesta. Yritän kuitenkin selvitä tästä keväästä kunnialla. Onneksi aurinko paistaa taas vähän kirkkaammin kuin vielä eilen

Nyt näkemisiin, ystävät!

Pah! Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on sarkastisen hauskaa satiiria ja erittäin taitavasti kirjoitettua, mutta ah, niin ahdistavaa. Ihmiset kylpee veressä ja lentävät alasti harjanvarrella, kivaa.. (ei) Yliopistot varmaan ihan tahallaan koettelevat opiskelijoita tällaisilla ahdistavilla klassikoilla. Pakko kai sitä on tämä sinänsä ihan hyvä romsku kahlata läpi, vaikka välillä tekisikin pahaa lukea.

Muutenkaan minulla ei ole ollut mitenkään kovin helppo viikko. Viime yönä heräsin migreeniin. Tai oikeastaan migreenin alkuoireeseen, eli mielettömään ahdistuksen tunteeseen ja sekaviin mietteisiin. Kuvittelin tosissani sydämeni pysähtyneen, enkä uskaltanut sitten vähään aikaan ruveta nukkumaan ollenkaan. Ei mikään mukava tunne, ei todellakaan.

Onko joku muukin joskus kokenut optimistista elämänasennettaan koeteltavan oikein kunnolla? Vaikka turha kai tuota on kysyäkään, tarkemmin kun ajattelen  Itse olen herännäisoptimisti, kymmenen vuotta pessimismiä ja toivottomuutta takana, vasta viime syksynä opettelin toivomaan asioita ja suhtautumaan tulevaisuuteen avoimin, valoisin mielin. Viime viikolla mulla oli viikonlopulle ja tälle viikolle runsaasti kaikkea mukavaa ohjelmaa tiedossa ja lopulta mistään niistä ei tullut mitään. Yhdeksi iltapäiväksi lopetin hymyilyn kokonaan. Olin ihan varma, etten enää millonkaan ole iloinen mistään, kun yhden kerran on kaikki mennyt totaalisesti päin p****ttä. Maanantaiaamuna olin kuitenkin jälleen suu korvissa ja torhakkana aloittamassa kevään ensimmäistä viikkoa.

Tällä sepustuksella halusin nyt muistuttaa ihmisiä siitä, että kaiken ikävän, tylsän ja pahan jälkeen ne pienimmätkin iloiset asiat tuntuvat ihmeeltä. Muumipapan sanoin; "myrskyt on luotu siksi, että niiden jälkeen saataisiin taas auringonpaistetta." Ulkona paistaa aurinko, sää lämpenee koko ajan ja kesä tulee!! Hymyillään itsellemme ja toisillemme! Ei saa surettaa

Pääsykokeet yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin häämöttää. Tulevaisuus häämöttää. Itsenäistyminen häämöttää. Uusi elämä häämöttää. Kaikki häämöttää, mikään ei ole vielä läsnä, mutta silti niihin kaikkiin pitäisi osata jotenkin valmistautua.

Olen koko ikäni asunut pienellä paikkakunnalla ja kaikki opiskelupaikat joihin olen hakenut, sijaitsevat vähintään 100 kilometrin päässä, suurissa kaupungeissa. Jo pelkkä ajatus siirtymisestä reilun 4000 asukkaan kotikylältä suurkaupungin sokkeloihin meinaa jänskättää tällaista nuorta, eksymiseen taipuvaista neitoa.  Onneksi minulla sentään on huolehdittavanani vain itseni. Tällaisina hetkinä osaa usein arvostaa sitä, ettei ole vastuussa sen enempää miehestä, autosta, lapsesta kuin lemmikkieläimestäkään.

Olen hakenut muiden muassa Oulun yliopistoon lukemaan Kirjallisuutta. Pääsykokeita varten pitäisi tankata kaksi romaania ja kaksi kirjallisen analyysin välineitä käsitteleviä opuksia. Vastoin odotuksiani sekä Runoanalyysin välineet, että venäläinen klassikko Saatana saapuu Moskovaan ovat osoittautuneet ihan mielenkiintoisiksi teoksiksi. Olkoonkin, että sain eilen luettua loppuun Cecelia Ahernin Suoraan sydämestä -itkettämisen, minkä jälkeen vanhahtava ja omituinen venäläisklassikko tuntui hieman omituiselle, hieman jopa raskaalle lukea.

Alan tässä kirjoittaessani epäillä vahvasti, että kirjoitukseni tulevat käsittelemään aina enemmän tai vähemmän kirjoja ja lukemista. Kirjavinkkejä otan ilolla vastaan ja yritän aina kertoa vähän omia mielipiteitäni kulloinkin luettavanani olevasta kirjasta. Kommenttia saa laittaa.

P.s. IIIIIKKK ruotsi meni YO-kirjoituksissa läpi, lähtee koululta YTL:ään B:nä!! Nimim. Viimeisimmän ruotsin kurssin kokeesta vitonen.