Äkkiseltään luulisi, ettei kaksiin yliopiston ja yksiin ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin lukeminen ja ylioppilasjuhlien järjestäminen samaan aikaan kävisi kovinkaan paljon voimille. Olin väärässä. Onneksi rakas äitini hoiti suurimman osan juhlien järjestelyistä ja itse sain tsippailla Oulun seudulla, ja valmistautua yliopiston pääsykokeisiin kaikessa rauhassa.
Yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin lukeminen oli oikeastaan ihan mukavaa. Ihastuin ikihyviksi Heli Slungan karheisiin ja katkeransuolaisiin runoihin. Jumala ei soita enää tänne -runoteos vaikutti minuun aika syvästi ja kirjoitin monia säkeitä itselleni ylös, sillä niin viisaita ja nokkelia ajatuksia runoissa oli. Akuutin runoinnostuksen kouristuksissa luin sitten myös Arno Kotron Mustan morsiamen. Musta morsian on ilmeisesti tavallaan vastauskirje Kotron edelliselle teokselle Sanovat sitä rakkaudeksi. Mustassa morsiamessa puhujana vain on eron ongelmissa kieriskelevä nainen, kun ensimmäisessä teoksessa puheenvuoro oli miehellä. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Arno Kotro kokenut tuollaisen vaikean eron vai mistä hän ammentaa argumenttejaan ja "kokemustaan"!
Kirjasto-ja tietopalvelun pääsykokeita odotellessa innostuin verestämään nuoruusvuosien muisteloita ja luin muutaman Tuija Lehtisen legendaarisista Mirkka -kirjoista. Monen vuoden tauon jälkeen sitä huomaa, ettei itse enää kuulukaan kyseisten kirjojen kohderyhmään. Vielä 14-vuotiaana ah, niin viisas Mirkka ja voi-kuinka-valloittava-Juuso olivat minusta NIIN vanhoja ja viisaita. Nyt, 19 täytettyäni he vaikuttavat ihan tavallisilta yläasteikäisiltä. Masan tempaukset eivät myöskään enää männävuosien tavoin naurattaneet, vaan pikemminkin päinvastoin. Vanhuuden merkkejä nämäkin vain ovat, tiedän. Sniff.
Pääsykokeiden jälkeen aloin ahmia. Kirjoja nimittäin. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja tuli luettua useampikin ja kaikki naurattivat. Vaikken ennen ole ollut varsinaisesti mikään pikkurivojen juttujen ja alapäävitsien ystävä, niin silti Juha Vuorisen tekstit naurattavat. Varsinkin kirjan sivuhenkilön, Kristianin, tonttuilut saivat minut hörnyämään aivan hysteerisenä. Juoppohullun päiväkirjoissa kertojana on siis taksikuskina toimiva Juha, joka tsippailee Helsingissä parhaiden kaveriensa Mikaelin ja Kristianin kanssa. Sekä Kristianilla että Mikaelilla on, sanotaanko, jossain määrin mielenkiintoisia tapoja ja viehtymyksiä. Mikaelin saksalaisesta pornolehdestä ja Kristianin naamioitumisesta naiseksi saadaankin monet hyvät naurut tarinan edetessä. Vaikka helppolukuinen päiväkirja saattaakin nopealla vilkaisulla tunnustaa lapselliselta ja höyrypäiseltä romaanisarjalta (mitä se onkin), jutussa on aina jokin juoni, ja esimerkiksi kolmannen päiväkirjan aikana nähdään eräänlainen kasvutarina juuri sellaisena, minkälaisena suomalaisen miehen olettaisikin sen kuvaavan.
Sokerina pohjalla haluan vielä esitellä Tess Gerritsenin ehkäpä parhaimman ja vangitsevimman romaanin Luutarhan. Luutarha on kuvaus 1800-luvun alun Bostonista, missä ruumiin ryöstäjät mellastavat ja lääketieteen kehitys on vasta aluillaan. Gerritsen kuvaa loistavasti rinnakkain sekä klassista rakkaustarinaa, kuvausta lääketieteen kehityksestä ja kertomusta eräästä haudanryöstäjästä. Alun sekavuuden jälkeen romaani tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Vaikka kirjassa Gerritsenin aikaisempaan tyyliin ei säästellä ällöttäviäkään ruumiinkuvauksia, tarina kuitenkin pitää matkassaan erittäin hyvin. Luutarhan innoittamana innostuin jälleen kerran Gerritsenin romaaneista. Tällä hetkellä luvussa on Synnintekijä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.
Päivittelen toivottavasti taas pian, nyt kun akuutit kiireet on pois päiväjärjestyksestä. Tältä erää heipsantyy ja hellät tunteet! -Äss
